Loman odottelua ja kiukuttelua

Nyt on juhannus juhlittu ja odotellaan viikon päästä koittavaa kesälomaa. Juhannus meni rennosti mökillä miehen ja vanhempieni kanssa. Eipähän tarvinnut keksiä syitä miksen ota kuoharia. Vähän oli tiukilla etten alkanut avautumaan julkisesta terveydenhuollosta, joka on ollut viime aikoina ns. lähellä sydäntä.

Soittelin alkuviikosta edestakaisin omalääkärille, ajanvaraukseen, labraan ja labran ajanvaraukseen ja koitin saada aikaiseksi itselleni sopivaa aikataulua keskenmenon jälkitarkastukseen. Tuntui, että kaikista paikoista koitettiin saada minut johonkin muuhun paikkaan hoitamaan asiaa. Kun koitin varata aikaa omalääkärille, ajanvarauksessa sanottiin, että heinäkuulle ei saakaan aikaa vaan joudun menemään johonkin varapaikkaan. Sanoin selvästi, mikä viikko minulle sopii ja silti hoitaja koitti tarjota edellisen viikon aikoja. Olen silloin siis ulkomailla.

Seuraavaksi tuli ongelma labraan menosta, kun minulta puuttui lähete s-hcg-testiin. Se piti sitten saada omalääkäriltä, jolle ei enää ollut soittoaikoja. Selvittelin sitten asiani jollekin omalääkärin hoitajalle, joka koitti antaa minulle soittoaikaa jollekin toiselle lääkärille yli kolmen viikon päähän. Great! Olen tuolloin siis edelleenkin ulkomailla ja sain sitten hoitajan suostuteltua viemään omalääkärilleni jonkun lippulappusen että tarvitsisin sen lähetteen heinäkuun alussa. Sitten hoitaja kysyi, että miten ajattelin tietää että onko lähete valmis. Tässä vaiheessa meinasi kärähtää. Eikö se nyt ole heidän asia esimerkiksi antaa vaihtoehtoja, ei minulle ainakaan ole kauhean tuttua mistä niitä lähetteiden valmiutta voi tietää.

Noh, soitin sitten parin päivän päästä terkkarille uudestaan, mutta siellä ei vastattu. Sain sitten labrasta vihdoin vahvistuksen, että heillä on lähete ja voin tulla sinne sitten viikon päästä. Oikeasti, kuinka hankalaksi tämä kaikki on tehty?! Kun olin saanut selville, että lähete on kunnossa, luin netistä, että saman tutkimuksen olisi voinut hankkia ihan itse ilman lähetettä jollain reilulla kymmenellä eurolla. Miksei kukaan kertonut?

Olen käynyt viime vuodet lääkärissä lähinnä työterveydessä yksityislääkärillä ja sitä ennen ne harvat kerrat entisessä kotikunnassa yksityisellä lääkäriasemalla, joten kokemukset julkisesta terveydenhoidosta ovat aika vähissä. Olen kyllä aika yllättynyt kuinka hankalaa ja aikaavievää tuosta palvelusta on saatu. Yhtä lääkärikäyntiä ja labraa varten jouduin soittelemaan aika monta puhelua ja selittämään asiani puolentusinaa kertaa. Miksiköhän Acutan äitiyspolilta ei voitu kirjoittaa lähetettä labraan? En oikein ymmärrä tätä monimutkaisuutta, mutta ehkä sille on ihan hyvä selitys.

Työkiireilyä

Töihinpaluu on sujunut yllättävän sutjakkaasti. Työtehtäviä on ollut jotakuinkin tuplasti normaaliin verrattuna työkaverin kesäloman takia, joten ikäviä asioita ei ole pahemmin ehtinyt miettiä. Vuotokin on melkein loppunut, työaikana ei ole tainnut tulla tippaakaan ulos. Esimies vaikutti taas kovin kiinnostuneelta sairauslomani syystä, mutta en sortunut kertomaan sitä. Sairauskoodi sairauslomalapussa toki lukee, mutta en tiedä onko hänellä tapana vakoilla kys. koodeja netistä vai ei.

Yksi työkaveri tuli myös kyselemään viattomasti, että mikä minulle oli tullut keskiviikkona. Mutisin vähän epämääräisiä selityksiä ja hän tulikin sitten myöhemmin vielä kysymään ihan suoraan, että olenko raskaana. Ei ole ollut tapana juksata kavereita, kun hän on ihan läheinen kaveri muutenkin kuin töissä, joten oli pakko todeta, että olin raskaana mutten ole enää. Hän vaikutti kyllä tosi hämmentyneeltä ja oli kovasti pahoillaan. Ollaan monesti puhuttu molempien vauvahaaveista ja jopa vitsillä suunniteltu yhteisiä lapsia, kun hän on sinkkumies eikä sopivaa äitiä ole näköpiirissä.

Kaikenkaikkiaan selviytymisprosessit ovat toimineet oikein hyvin. Nyt on jo kolmas itkuton päivä, niitä on miehen kanssa laskeskeltu ihmeissämme... Eilen tuli TAYSista postissa potilaskertomus. Melkein alkoi naurattamaan "26-vuotias perusterve rouva" -määritelmä, itse kun pidän itseäni lähinnä tyttönä. En tiedä kiikaroiko lääkäri sormuksiani vai mistä sen rouva-nimityksen keksi. Aika huvittavaa oli se, että minua ultrannut lääkäri oli mieheni työkaverin vaimo. Piiri pieni pyörii..

Parisuhdepohdintaa parempana päivänä

Tänään on ollut parempi päivä verrattuna pariin edelliseen. Vuoto ja itkeskely ovat molemman vähentyneet tasaista tahtia. Aamupäivä meni leppoisasti miehen kanssa höpsötellessä. Laitettiin hänelle tavarat valmiiksi työpaikan kesäjuhlaa varten. Ensin tuntui vähän kurjalta ajatukselta, että joudun olemaan koko illan yksin kotona, mutta tuumasin sitten, että miehelle tekee ehkä ihan hyvää päästä hetkeksi ajattelemaan jotain ihan muuta.

Olen ollut vähän huolissani hänen jaksamisestaan tämän kaiken kanssa. Hän on viileän asiallinen, analyyttinen ja korrekti eikä juuri puhu tunteistaan. Joku ulkopuolinen voisi jopa ihmetellä meidän yhteensopivuutta, sillä minä olen puolestani tunteellinen, herkkä ja empaattinen. Minun on ollut aina helppoa purkaa ajatuksiani hänelle, itkeä ja hyökätä halailemaan kun vähänkin siltä tuntuu. Hän ottaa kaiken vastaan, osaa ehkä lohduttaakin, muttei yleensä kerro omia tunteitaan vaihdossa.

Toissa iltana tärisin itkusta sängyssä ennen nukkumaanmenoa ja kysyin sitten häneltäkin, että miten hän selviää tästä. Oli huojentavaa nähdä pieni kyynel hänen silmäkulmassa, kun hän kertoi omia ajatuksiaan tapahtuneesta. Keskiviikkona oli nimittäin hurjaa nähdä hänen selittävän puhelimessa harkituin sanavalinnoin vaimon keskenmenosta ensin Acutaan, sitten omaan terveyskeskukseen ja vielä ajanvaraukseenkin, kun itse olisin saanut muodostettua vain ulinaa. Hän siirtää tunteet ikään kuin johonkin purkkiin silloin kun niitä ei voi näyttää. Minulta sellainen ei ikinä onnistuisi. Minä itkin hänen isovanhempien hautajaisissa silmät punaisena, vaikka en ollut tavannut kyseisiä ihmisiä kuin pari kertaa.

Ehkä on ihan hyvä, että olemme niin erilaisia. Hän saa minut rauhoittumaan tasaisella ja vakaalla olemisellaan ja minä toivottavasti saan pidettyä hänet edes jossain kosketuksissa tunteiden näyttämisen kanssa. Jos seurustelisin jonkun ylitunteellisen ihmisen kanssa, en saisi itkua loppumaan varmaan ikinä kun näkisin toiset itkuiset silmät edessäni. Jos hän seurustelisi jonkun tunnekylmemmän ihmisen kanssa, kynnys omien tunteiden näyttämiseen nousisi varmasti kohtuuttoman suureksi. Meillä on hyvä näin.

Kotimöllötystä ja meikkileikkejä

Olen nyt toista päivää kotona tapahtuneen jälkeen ja olo on suhteellisen hyvä. Mahaa nipistelee silloin tällöin ja tulvahtelen tasaiseen tahtiin. Itku tulee aika herkästi, mutta en oikeastaan aina tiedä, että mille itken. Tuumailin aamusta, että nyt olisi hyvä tilata samantien se jälkitarkastusaika omalääkäriltä (kuinka huvittavaa, etten ennen koko keskenmenoa edes tiennyt kuka on omalääkärini, kun työterveydessä pääsee käymään niin helposti) ettei koko asia unohdu töihin palattua.

Siitäpä iski pulma. Miten saan mökellettyä asiani ulos puhelimessa ilman kamalaa itkukohtausta ja käsittämätöntä ulinamölinää, jota eilen harrastin soittaessani neuvolaan? Vastaus kysymykseen tuli jostain takaraivon pohjalta. Ilmeisesti olen harrastanut tätä ennenkin. Vastaus on siis kaikessa naisellisuudessaan meikit. Meikit naamassa ei voi tietenkään itkeä, koska silloin ei voi pyyhkiä silmiä ja nenää hihaan sekä silmämeikeillä on tapana alkaa kirvellä silmiä itkettäessä - täydellistä.

Marssin siis vessaan, aloitin huolellisen meikkailun kaikenmaailman pohjustusvoiteineen päivineen (miksi minulla edes on tällaisia?) ja annoin mennä. Silmät meikkasin kolmella erivärisellä luomivärillä ja poskipunaa lisäillessä oli tietenkin pakko hymyillä leveästi vaikkei tässä ole kauheasti viime päivinä hymyilyttänyt. Melkoista kropan huijaamista siis.

Kun meikki oli valmis, otin puhelimen ja soitin ajanvarausnumeroon. Sain kerrottua asiani, sana keskenmeno vain tipahti huulilta ja sen jälkeen sitä ei onneksi tarvinnut toistaa. Valitettavasti kaikki se valmistautuminen meni tavallaan hukkaan, koska puhelun päätyttyä minulla ei edelleenkään ollut varattua aikaa. Lähin lääkäriasema menee nimittäin juhannuksena kiinni (toivottavasti ei lopullisesti, en kysynyt) ja kuulemma ensi viikolla vasta voi varata aikoja heinäkuulle sinne varapaikkaan, jonne siis joudun menemään.

Tänään on ohjelmassa vielä kaupassakäynti, joten oikeastaan meikkailut eivät vielä menneetkään hukkaan. Uskon kyllä, että pysyn ihmisten seassa ihan hyvin koossa, koska silloin pitää tehdä ja toimia, eikä vaan märehtiä itsekseen sohvannurkassa. Mies voi kyllä hieman yllättyä, kun hakee minut kotoa kauppareissulle, kun olen ihan tällättynä viime päivien lököhousut ja kulahtanut t-paita -lookin jälkeen.

Kamala keskiviikko

Tämän ensimmäisen lapsen odottaminen muuttui juuri piirun verran pidemmäksi projektiksi. Herkkävatsaiset voivat lopettaa lukemisen tähän pisteeseen. Maanantainen vuoto nimittäin jatkui tiistaina vielä niukkana, mutta muuttui keskiviikkoaamuna runsaaksi ja vatsakipujen alettua mieheni vei minut puolilta päivin ensiapuun Acutaan. Töissä sanoin vaan, että maha on sekaisin ja että taidan lähteä kotiin kun joudun hyppäämään vessassa jatkuvasti.

Pääsin Acutassa omaan huoneeseen odottamaan ja sairaanhoitajat kävivät ottamassa verenpaineen (korkeahko), lämmön (37,9) ja pari putelia verta käsivarresta. Vuotoa tuli tässä vaiheessa aika paljon, vaihtelin isoja siteitä tunnin välein. Reilun tunnin päästä pääsin yleislääkärille, joka kyseli ensin oireista ja teki sen jälkeen sisätutkimuksen. Hän lähetti minut ultraan päivystävälle gynekologille.

Äitiyspolilla oli jonkin verran jonoa ja tässä vaiheessa jouduin odottamaan melkein kaksi tuntia. Hoitajat olivat todella empaattisia ja kyynelehdin kyllä vähän väliä. Samassa käytävässä oli odottavia äitejä odottamassa vuoroaan, mutta en kyllä tuntenut sitä yhtään ahdistavana. Jostain olen lukenut tällaisista tuntemuksista, kun odottavat äidit ja keskenmenon saaneet odottelevat samassa paikassa.

Pääsin sitten ultraäänitutkimukseen ja lääkäri sanoi, ettei löytänyt mitään alkioon viittaavaa kohdusta. Istukkahormonitasokin oli paljon alempi, kuin mitä raskausviikolla 8+0 olisi pitänyt olla, joten lääkäri epäili ns. tuulimunaraskautta. Luin netistä, että tuulimunaraskaus johtuu yleensä viallisesta munasolusta, joita jokaisella naisella on synnynnäisesti ja on vain huonoa onnea jos sellainen hedelmöittyy. Joka tapauksessa tuulimunaraskaus menee aina kesken ja sen huomaamisen ajankohta vain vaihtelee. Jos tästä nyt jotain positiivista haluaa ajatella, niin onneksi keskenmeno tapahtui nyt, eikä niin, että 12. raskausviikon ultrassa olisi vasta huomattu, ettei kohdussa olekaan mitään elävää. Se olisi varmasti vielä raskaampaa. Tai jos tämä kaikki olisi tapahtunut ulkomailla, huh..

Lääkäri meinasi laittaa minut osastolle yöksi, mutta pyysin, että pääsen kotiin potemaan. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan ja sain sitten mukaani Cytotec-lääkkeitä, jotka auttavat kohtua poistamaan kaikki ylimääräiset ainekset, sekä reseptin kipulääkkeille ja pahoinvointilääkkeille. Minulla oli ollut koko päivän supistuksenomaisia vatsakipuja eivätkä ne niistä lääkkeistä enää kauheasti pahentuneet. Laitoin sänkyyn pyyhkeen varmuuden vuoksi, mutta isot yösiteet riittivät onneksi ja sain nukuttuakin aika hyvin. Kipulääkkeitä otin kolme illalla, nekin varmasti helpottivat oloa.

Nyt sitten vietän sairaslomaa loppuviikon ja uskoisin, että olen maanantaina taas ihan työkunnossa. Onhan tässä nyt tietenkin itkeskelty oikein urakalla, mutta uskon kyllä, että pääsemme tästä yli ja kuukautiskierron tasaannuttua alamme varmasti yrittää toista ensimmäistä lasta. Olen toisaalta helpottunut ja toisaalta surullinen, ettemme ehtineet kertoa tästä raskaudesta omille vanhemmillemme. Nyt ei tarvitse kertoa heille surullisia uutisia, mutta toisaalta taas olemme kaksin tämän surun kanssa. Parille ystävälle pitää vielä kertoa, mutta sitten aletaan vaan nauttia kesästä ja odotella seuraavaa mahdollisuutta omaan, pieneen karhunpentuun.

Herkistelypäivä neuvolassa

Tänään kävimme tulevan isän kanssa ensimmäistä kertaa neuvolassa. Pidin töistä lomapäivän, ettei tarvinnut alkaa selittelemään menojani, ja aikamoinen päivä olikin. Päivä alkoi nimittäin ennen seitsemää verisellä vuodolla pikkuhousuissa. Vähän ehdittiin tietysti säikähtää, mutta onneksi vuoto loppui eikä siihen liittynyt kipuja, joten neuvolassa sitten puolilta päivin kerroin kätilölle tapahtuneesta. Vähäinen vuoto kuulemma kuuluu asiaan ja huolestua tarvitsee vasta jos vuoto alkaa olla runsasta niin kuin kuukautisissa.

Koko neuvolakäynti oli yhtä nyyhkimistä, kun kaikki tuntui niin liikuttavalta ja vähän pelottavaltakin. Piti miettiä, että haluaako ottaa osaa seulontoihin ja piti varata lääkäriaikaa, ultra-aikaa jne. Nyyhkin sitten oikein urakalla, mutta onneksi kätilö ei ollut moksiskaan ja antoi vaan uutta nenäliinaa kun edellinen oli muhjattu.

Kätilö oli kyllä todella mukava, viisikymppinen nainen. Hän kehui meidän ruokavalioita ja muitakin elämäntapoja, otti verenpaineet, hemoglobiinin ja virtsanäytteen ja antoi paksun nipun kaikenlaisia opuksia. Testeissä oli kaikki hyvin, vaikka yleensä saan verenpaineen ylös pelkästä jännityksestä. Nyt täytyy sitten kuljettaa aina mukana kätilön antamaa äitiyskorttia, että kaikki tietävät, että olen raskaana. Lähinnä se on tietysti hätätilanteita varten, jos vaikka pyörryn johonkin kaupungille.

Joka tapauksessa neuvolakäynnistä jäi oikein mukava olo, vaikka se menikin vähän itkemiseksi. Oli hauskaa lähteä neuvolasta ja jännittää, että sattuuko oma isäni ajaa autolla ohi ja huomata meidät, kun tulevat isovanhemmat asuvat parin sadan metrin päässä neuvolasta.

Mahahaaveita

No niin, taas on kaksi ihmistä lisää, jotka tietävät meidän vauvasalaisuuden. Kaverit tulivat eilen grilliherkkujen, Corona-sixpackin ja punkkupullon kanssa meille ja melkein ensimmäisenä kysyivät, että "ottaaks kaikki punkkuu?". Sanoin ettei mulle tarvitse laittaa, jolloin alkoi mahdoton tenttaus, enkä nyt varsinaisesti halunnutkaan keksiä mitään lääkekuurivalheita. Että semmoista. Tänään kävin porukoilla viemässä paria tavaraa äidille, mutta siellä ei onneksi sivuttu aihepiiriä millään tavalla. Ehkä sitten ensi viikon neuvolan jälkeen on tulevien isovanhempien vuoro kuulla.

Aivan ihanaa, kun ilmat taas lämpenivät. Iltapäivällä meinasi tulla kiukku kuntosalille mennessä, kun nälkä ja hiki yhdistettiin sopivasti, mutta siitä onneksi selvittiin. Pihalla on niin ihanaa olla näin iltasella kun on vielä lämmintä. Hyttysiä näin muutaman, onneksi niitä ei ole omassa pihassa juurikaan. Olen ehkä vähän kateellinen niille odottajille, jotka nyt ihanilla ilmoilla pääsevät kulkemaan maha pystyssä. Minulla on edessä teltan kokoisen talvitakin etsintä viimeisiä raskauskuukausia varten. Olen muutenkin aika isokokoinen ja sitten kun on vielä se hervoton maha. Odotan jo niin paljon mahan näkymistä, nggghh. Enää kuukausi kesälomaan!